"The smallest feline is a masterpiece."

- Leonardo da Vinci

Etusivu  Siperialaiset kissat  Kissamme  Pentuja  Galleria


SIPERIALAISET KISSAT – LYHYT HISTORIA

Kirj. Galina Vabishchevich, (suom. Sisko Manninen)

Kun olin pieni tyttö, kissat jaoteltiin meidän maassamme siperialaisiin, siamilaisiin
ja ”kaikkiin muihin”. Colorpoint -värisiä kissoja sanottiin siamilaisiksi, ja ne olivat erittäin
harvinaisia. Siperialaiset kissat erotettiin muista ainoastaan karvojen pituuden perusteella.
Musta, sininen tai punaruskea tuuheakarvainen kissanpentu oli kaikkien haaveiden
täyttymys.

Venäjällä ei ole koskaan oltu kovin innostuneita kissoista. Määrätietoiset jalostusyritykset
1900-luvun alussa loppuivat vallankumouksen ensilaukauksiin. 80-luvun loppuun
asti kodeissa eleli enimmäkseen lyhytkarvaisia raidallisia eläimiä, jotka ulkonäöltään
muistuttivat niitä, joita yhä nykyään juoksentelee kaduilla.

80-luvulla alkanut tuulahdus lännestä toi vipinää myös kissojen elämään. Samaan aikaan
kun maahan alettiin tuoda aristokraattista alkuperää olevia kissoja, alettiin perustaa myös
ensimmäisiä kissaharrastajien kerhoja. Kaikki eivät kuitenkaan voineet saada itselleen
kallista jalorotuista emigranttia. Ihmiset toivat kerhoihin tavallisia rakkaita kotikissojaan,
jotka tuohon aikaan muodostivat suurimman osan pääluvusta.

Ensimmäiset länsimaiset asiantuntijat, jotka uskaltautuivat käymään kissanäyttelyissä
Venäjällä, kiinnittivät huomiota suurikokoisiin, puolipitkäkarvaisiin alkuasukaskissoihin. Sillä
aikaa kun me yritimme innolla omaksua felinologian (kissojen jalostuksen) monimutkaista
tiedettä ja risteyttää keskenään ”bulldoggia ja sarvikuonoa”, lännessä alettiin tehdä lukuisia
kokeiluja venäläisen siperialaisen rodun kasvattamiseksi. Melkein jokaisella näitä kokeiluja
tehneellä kerholla oli oma standardinsa, koska kaikkia Venäjältä tulleita puolipitkäkarvaisia
kissoja pidettiin siperialaisina. Mutta aivan samoin kun on mahdotonta ymmärtää
arvoituksellista venäläistä sielua asumatta Venäjällä, oli ulkomailla myös mahdotonta saada
aikaan venäläistä kissaa.

Valtava ulkomaalaisten kiinnostus meidän tuuheita lemmikkejämme kohtaan pakotti
kotimaiset asiantuntijat käärimään hihansa. Rodun kehittämistyöhön houkuteltiin sellaisten
siperialaisten kissojen omistajia, joiden kissat vastasivat suunniteltua ihannetta. Voi, kuinka
vaikeaa se toisinaan olikaan! Ihmisille, jotka juuri ja juuri olivat selvinneet 80- ja 90-lukujen
vaihteen taloudellisesta kriisistä, piti juurta jaksain selittää, miksi oli tarpeellista kasvattaa
siperialaisia kissoja, kuljettaa niitä näyttelyissä ja kilpailuttaa niitä persialaisten kissojen
kanssa, jotka tuolloin kuuluivat kissojen ”hienostoon”.

Nöyrä kumarrus kaikille niille, jotka voimiaan ja aikaansa säästelemättä saivat aikaan
kotimaisen felinologian ylpeydenaiheen: siperialaisten kissojen rodun!

On mahdotonta mainita nimeltä kaikkia niitä, jotka ovat kulkeneet tämän tien. Mainitsemme
ainoastaan muutaman siperialaisen kissan, jotka ovat antaneet perustan tärkeimmille
rotulinjoille, ja jotka jo eläessään ovat olleet legendoja. Näitä ovat moninkertaiset EM-
kilpailujen osanottajat, suuret kansainväliset mestarit Roman (omistaja A. Ivanova) ja
Nestor Igni (omistaja I. Smirnov), kansainvälinen mestari naaraskissa Dzhulia (omistaja
T. Ivtshenko) sekä myös Romanin ja Dzhulian pentu uroskissa Vergili, moninkertainen
EM-kilpailujen osanottaja, suuri kansainvälinen mestari ja siperialaisten kissojen Marzell-
kissalan kantakissa ja suvun vanhin. Martzell-kissala on yksi tunnetuimmista siperialaisten
kissojen kissaloista sekä Venäjällä että ulkomailla.

Venäjällä tämän rodun kehittämistyötä johti Irina Katser, kaikkien rotujen kansainvälisten
kategorioiden tuomari. Vuonna 1990 Rostockissa saksalaiset asiantuntijat Ute Zigrid
Gremel ja Hans Joachim Schultz rekisteröivät ensimmäisen standardin, joka oli saatu
aikaan venäläisten felinologien aktiivisella myötävaikutuksella. Tuohon tapahtumaan loppui
sattumanvaraisen etsimisen aikakausi ja alkoi standardin mukainen määrätietoinen jalostus,

jota johtivat sekä kotimaiset että ulkomaiset kasvattajat.

Standardi määrittelee puolipitkäkarvaisen kotikissan kaikkein sopusuhtaisimman
luonnollisen tyypin. Se on suurikokoinen, voimakas, hieman tanakka eläin, jolla on
voimakkaat, lihaksikkaat käpälät ja pyöreähköt varpaat. Pää on suuri, poskipäät
korostuneet, keskipitkä nenä liittyy kehittyneeseen tylppäkulmaiseen otsaan. Virheitä ovat
sekä persialaistyylinen pystynenä että suora profiili. Pyöreähköt suuret silmät ovat kaukana
toisistaan, leuka on voimakas, mutta ei raskas, posket täyteläiset. Edestä katsottuna pää
muodostaa puolisuunnikkaan. Korvat ovat keskikokoiset ja niiden väli on suurempi kuin
korvan leveys tyvestä ja ne ovat hieman vinossa. Häntä on keskipituinen, sopusuhtainen
vartaloon nähden ja hyvin laskeutuva.

Pitkä kiiltävä päällyskarva peittää tiiviisti tuuhean aluskarvan. Tuonkaltainen karvan
rakenne, joka hylkii vettä ja säilyttää lämpöä, on perintöä siperialaisten kissojen esi-isiltä,
jotka elivät ankarissa ilmasto-olosuhteissa.

Rodun sisällä voi esiintyä monia eri värejä, vaikkakin ns. ”villejä” värejä – valkean värin
kanssa tai ilman sitä - pidetään parhaina ja ne ovat luonnossa yleisimpiä. Hyvin suosittuja
ovat kirkkaat värit, kuten punaruskeat, kermanväriset ja siniset. Hopean- ja savunväriset
kissat ovat komeita, ja niiden turkit muistuttavat koirien turkkeja. Sellainen vaikutelma
saadaan aikaan haalistamalla väri karvan juuresta, jolloin karvojen päät jäävät värillisiksi ja
karvan juuri on valkoinen. Tulos on erittäin kaunis. Color-point –väriset siperialaiset kissat
on jaoteltu kuuluviksi erityisryhmään, ns. Nevskin naamiokissoihin, kaikkine erivärisine
pilkkuineen, jotka ovat tyypillisiä tälle rodulle.

Valkeaa, suklaanväristä, sinipunaista ja somalialaista väriä ei ole hyväksytty. Vaikka
joissakin moskovalaisissa kissaloissa yritetään tehdä työtä näihin suuntiin, niin suurin osa
asiantuntijoista asennoituu skeptisesti tällaisiin kokeisiin. Joka tapauksessa näiden värien
edustajat ovat värityypiltään ja värin voimakkuudeltaan huonompia kuin siperialaisten
kissojen pääryhmä, mikä jo sinänsä on poikkeama standardista.

Nevskin naamiokissojen on ajoittain saatava ”villiä verta”. Silti naamiokissojen ulkomuodon
puolesta ei tarvitse pelätä, koska niiden jalostus tapahtuu yhdessä siperialaisten kissojen
tärkeimpien värisuuntien kanssa. Ne ovat myös jo kauan sitten saaneet pysyvän aseman
näyttelyissä.

Siperialaiset kissat ovat siis täydentäneet ns. metsälajien ryhmää, johon kuuluvat
amerikkalaiset maine coonit ja norjalaiset metsäkissat. Kaikki nämä rodut ikään kuin
vahvistavat alkuasukaskissan tyyppiä, joka on olemassa kullakin seudulla. Ensi näkemältä
ne muistuttavat toisiaan, mutta kannattaa katsoa tarkemmin ja kiinnittää huomiota
merkittäviin eroavaisuuksiin.

Norjalaisilla kissoilla on pitkät jalat ja pidempi vartalo kuin siperialaisilla. Niillä on
kiilamainen, sivusta katsottuna pitkähkö kuono (nenä ja otsa ovat samaa linjaa). Silmät
ovat soikeat ja ne ovat hieman vinossa. Peitteenä oleva karva on karheaa, loistavaa ja se
näyttää öljytyltä. Korvat ovat korkealla ja niissä on pienet tupsut.

Koska Venäjällä ei ole korkealuokkaisia puhdasverisiä Norjan siitoskissoja, ovat Venäjällä
järjestetyissä näyttelyissä näkemämme ko. lajin edustajat usein jättäneet toivomisen varaa.

Amerikkalaiset ovat kasvattaneet maine cooneja jo yli sata vuotta. Ne ovat isokokoisia
kissoja, joilla on pitkä vartalo ja melko pitkät jalat ja suuret käpälät. Häntä on pitkä ja
sopusuhtainen vartaloon nähden ja sen karva on tuuheaa ja hulmuavaa. Poskipäät ovat
korkeat, korvat ovat suuret ja tyvestä leveät ja niiden päissä on tupsut. Kuono on kulmikas,
ikään kuin neliömäinen, ja siinä on voimakas ja ilmeikäs leuka. Silmät ovat suuret ja
pyöreät. Maine Coonien karva on puolipitkää olkapäillä ja rinnassa ja se pitenee häntää
kohden, turkki ei näytä rasvaiselta vaan se on silkinhohtoinen, ikään kuin aaltoileva ja
pintarakenteeltaan tasainen.

Venäjällä on muutama tämän lajin edustaja. Yleisesti voidaan sanoa, että metsärotujen
kissat erottuvat muista luonnollisella viisaudellaan ja ne kiintyvät kovasti isäntiinsä.

Maine Cooneihin ja norjalaisiin kissoihin verrattuna siperialaiset kissat ovat
piirteiltään kompaktimpia ja täyteläisempiä. Niiden luonne on tasapainoinen ja ne ovat
erittäin älykkäitä. Vaikka siperialaiset kissat ovatkin taipuvaisia itsenäisyyteen, ovat ne silti
erittäin uskollisia niitä kasvattanutta isäntää kohtaan.

Pietaria voidaan pitää siperialaisen kissan rodunjalostamisen pääkaupunkina. Nimenomaan
Nevan rannoilta alkoi siperialaisen voittokulku kaikkialle maailmaan. Johtava asema tässä
työssä on ollut felinologisella Varietta-yhdistyksellä ja sen johtajalla Irina Katserilla, joka on
työskennellyt tämän suurenmoisen rodun parissa alusta alkaen.

Varietta kuuluu maailmanlaajuiseen kissakerhojen yhdistykseen (WACC), johon kuuluu
myös suurin osa Saksan, Belgian ja monien muiden Euroopan maiden vastaavista
järjestöistä.

Vuodesta 1990 lähtien siperialainen rotu on jatkuvasti kehittynyt ja venäläisten kissojen
ulkomaiset kasvattajat ovat täydentäneet päälukuaan parhailla Venäjältä tuoduilla
kissanpennuilla. Pelkästään Marzellin kissalasta on viety noin 50 eläintä Saksaan, Belgiaan,
Itävaltaan, Suomeen, USA:han jne. Vuoteen 1997 mennessä työ oli saatu valmiiksi.
Tuloksena oli monia loistavia siitoseläimiä, jotka siirsivät stabiilisti haluttuja ominaisuuksia
jälkeläisilleen. Silloin WACC:ssa vahvistettiin siperialaisen rodun lopullinen standardi.

Historiallisesti ajatellen 10 vuotta on tietenkin vain pieni hetki. Mutta kuinka paljon nousuja
ja laskuja sisältyikään tuohon niin lyhyeen ja niin pitkään matkaan! Kuinka paljon muistoja
tulikaan mieleen kirjoittaessani tätä katsausta. Satoja ja taas satoja kissanpentuja, jotka
ovat kulkeneet käsieni kautta, sympaattisia viiksekkäitä pikku-kuonoja ja kirkkaita naiiveja
silmiä.

Rodun kehittäminen nollapisteestä aloittaen on aina kokeellista työtä. Mehän nimittäin
aloitimme eläimistä, joista emme aina tienneet edes lähimpiä esivanhempia. Sen vuoksi
toisinaan kaikilta ominaisuuksiltaan erinomaiset vanhemmat saivat pystynenäisiä pentuja,
joiden karva oli liian pehmeä ja vanuinen. Se tarkoitti, että suvussa oli ollut persialaisia.
Tai yhtäkkiä tulikin ilmi hännän epämuodostuma. Siinä taas piilee selkärangan vaurioiden
mahdollisuus jälkeläisillä, koska häntä on selkärangan jatkoa. Sellaisia eläimiä ei
tietenkään voitu käyttää jalostuksessa, vaikka niitä rakastettiinkin yhtä paljon kuin niiden
onnistuneempia kilpailijoita. Menetimme usein siitoskissoja, koska niiden omistajilla ei ollut
aikaa ja voimia kerhotyöhön. Valitettavasti jotkut myös kuolivat joko varomattomuudesta
tai sairauksista johtuen.

Joskus kävi myös toisinpäin. Aivan keskinkertaiset vanhemmat saattoivat päivänvaloon
tulevia mestareita, jotka vielä siirsivät rodun ominaisuuksia tasaisesti eteenpäin.

Näitä saavutuksia voi nähdä lukuisissa kissanäyttelyissä, joita Varietta järjestää Pietarissa ja
muissa kaupungeissa yhteistyössä meidän kanssamme.

Loistava sukutaulu ei siis ole ylpeydenaihe ainoastaan kasvattajille ja omistajille. Siitä
dokumentista asiantuntijat saavat hyödyllistä tietoa kyseisen eläimen kasvattamisen
tulevaisuudennäkymistä. Sen vuoksi kissanpentua hankittaessa on ehdottomasti
tutustuttava sen sukutauluun, eikä sitä kannata missään tapauksessa jättää tekemättä,
vaikka hankkisitte kissapennun ainoastaan omaksi iloksenne. Kun sympaattisesta
isokäpäläisestä pennusta kasvaa komea eläin on mahdollista, että tekin haluatte kantaa
kortenne kekoon suurenmoisen venäläisen kissarodun kehittämistyössä.

Kukaan ei voi viedä sydämestämme ihanan, rohkean ja suurisieluisen siperialaisen kissan
paikkaa. Lapsuutemme kissan.

Kirjoittanut Galina Vabishchevich. (suom. Sisko Manninen). Galina on Marzell-kissalan
kasvattaja ja yksi rodun perustajista.